Kello on 9.03.
Palaveri on käynnissä. Näytölle jaetaan raportti, jonka tekoäly on tuottanut yön aikana. Yksi osallistuja huomauttaa, että luvut näyttävät poikkeavilta. Toinen vastaa: “Näin algoritmi ehdottaa.” Kolmas yrittää nostaa esiin asiakkaan näkökulman, mutta aikataulu painaa päälle. Päätös tehdään nopeasti.
Kokouksen jälkeen yksi tiimin jäsen jää epävarmaksi. Oliko järjestelmän tuottama tieto oikein tulkittu? Olisiko pitänyt kysyä enemmän? Miksi osa keskustelusta jäi käymättä?
Tilanne ei ole poikkeuksellinen. Se on arkea monessa organisaatiossa. Tällaisissa hetkissä digitaalinen kompetenssi tulee näkyväksi – tai paljastuu puutteelliseksi.
Tekoälyn aikakaudella digitaalinen kompetenssi ei tarkoita vain järjestelmän käyttöä, vaan kykyä arvioida, missä määrin teknologinen suositus ohjaa päätöksentekoa ja missä kohtaa ammatillinen harkinta ottaa tilaa takaisin.
Digitaalinen kompetenssi työelämätaitona
Arjessa tarvittavat digitaaliset taidot ovat paljon muutakin kuin kyky hallita oudosti käyttäytyvää tietokonetta. Tekninen osaaminen on tärkeää, sillä työn suorittaminen edellyttää erilaisten digitaalisten alustojen ja sovellusten käyttöä. Silti pelkkä tekninen sujuvuus ei riitä.
Kansainvälisessä kirjallisuudessa (esim. van Laar ym. 2017; 2020) digitaalista kompetenssia on kuvattu tietojen, taitojen ja asenteiden kokonaisuutena. Tällainen määrittely on hyödyllinen, mutta se jää helposti luettelomaiseksi.
Digitaalinen kompetenssi määritelläänkin usein yksilön tekniseksi osaamiseksi. Jos käsite typistetään tähän, jää huomaamatta se, että digitalisoituneessa työssä osaaminen kytkeytyy aina käytäntöihin.
Tutkimuksessani olen osoittanut (Parkatti ym. 2022; Parkatti 2025), että digitaalinen kompetenssi rakentuu myös suhteissa – ei pelkästään yksilön ominaisuutena vaan käytännöissä, joissa teknologia, työprosessit ja vuorovaikutus kietoutuvat yhteen.
Tässä kirjoituksessa käytän termiä digitaalinen kompetenssi kuvaamaan tietojen, taitojen ja asenteiden kokonaisuutta, joka mahdollistaa työskentelyn digitalisoituneessa ympäristössä – mutta ennen kaikkea kykyä toimia tilanteissa, joissa teknologia osallistuu työn tekemiseen. Kyse ei ole vain siitä, osaako työntekijä käyttää järjestelmää, vaan siitä, osaako hän tulkita sen tuottamaa tietoa, kyseenalaistaa sen ehdotuksia ja sovittaa sen osaksi ammatillista toimijuutta.
Digitaalinen kompetenssi ei siis ole pelkkä välineen hallinta. Se on suhde välineeseen. Tekoälyn yleistyessä tämä suhde muuttuu entistä monimutkaisemmaksi: osaaminen kohdistuu sekä käyttöliittymään että myös algoritmiseen logiikkaan ja sen vaikutusten ymmärtämiseen.
Tiedon ja kokonaisuuksien hallinta
Jos digitaalinen kompetenssi ei ole pelkkää välineen hallintaa, se on ennen kaikkea tiedon hallintaa.
Teknisen osaamisen lisäksi digitaalinen kompetenssi tarkoittaa kykyä hallita tietoa. Digitalisoituneessa työssä tieto on hajautunutta, jatkuvasti päivittyvää ja monikanavaista. Olennaisen erottaminen epäolennaisesta ei ole vain ajankäytöllinen kysymys, vaan osa ammatillista harkintaa.
Digitaalinen kompetenssi on tässä mielessä kykyä jäsentää kokonaisuuksia: yhdistää eri lähteistä tulevaa tietoa, tunnistaa sen merkitys ja sovittaa se osaksi työn tavoitteita. Samalla se liittyy ajanhallintaan, priorisointiin ja keskeytysten hallintaan – taitoihin, jotka ovat keskeisiä nykyisessä työelämässä.
Vuorovaikutus digitaalisissa ympäristöissä
Etä- ja hybridityön lisääntyessä viestintä ja yhteistyö ovat siirtyneet enenevästi digitaalisille alustoille. Tämä korostaa vuorovaikutustaitojen merkitystä uudella tavalla. Digitaalinen kompetenssi tarkoittaa kykyä ilmaista itseään selkeästi, osallistua rakentavaan dialogiin ja huomioida muut myös välitteisessä vuorovaikutuksessa.
Aktiivinen, jäsentynyt ja olennaiseen keskittyvä viestintä lisää organisaatiossa olevan tiedon läpinäkyvyyttä. Se myös vähentää tietotulvan aiheuttamaa kuormitusta, kun olennaiset sisällöt tulevat näkyviksi ja jaetuiksi.
Samalla vuorovaikutus on toimijuuden paikka: digitaalisissa ympäristöissä ammatillinen harkinta rakentuu usein yhteisessä keskustelussa.
Asenne ja ammatillinen kasvu
Digitaaliseen kompetenssiin kuuluu olennaisena osana suhtautuminen teknologiaan ja muutokseen. Positiivinen ja utelias asenne ei tarkoita kritiikitöntä hyväksyntää, vaan valmiutta oppia ja kehittää omaa osaamistaan.
Kyse on kyvystä kohdata epävarmuus ja säilyttää ammatillinen harkinta tilanteissa, joissa teknologia muuttaa työn ehtoja.
Digitaalinen kompetenssi kytkeytyy näin ammatilliseen kasvuun. Se edellyttää reflektiota: kykyä arvioida omaa osaamistaan suhteessa muuttuvaan työympäristöön sekä tunnistaa kehittämisen tarpeita.
Reflektiivinen asenne mahdollistaa sen, että työntekijä ei ainoastaan sopeudu muutokseen, vaan osallistuu sen suuntaamiseen.
Ydinosaamisalueet ja kontekstuaaliset taidot
Kirjallisuudessa digitaalinen kompetenssi on jäsennetty useisiin ydinosaamisalueisiin, kuten tekniseen osaamiseen, tiedonhallintaan, viestintään, yhteistyöhön, luovuuteen, kriittiseen ajatteluun ja ongelmanratkaisuun. Näiden lisäksi korostuvat kontekstuaaliset taidot, kuten eettinen ja kulttuuritietoisuus, resilienssi, itseohjautuvuus ja elinikäinen oppiminen. Tämä jäsennys kokoaa yhteen ne osa-alueet, joita edellä on tarkasteltu erillisinä ulottuvuuksina.
Tällaiset jäsennykset ovat hyödyllisiä, mutta ne eivät yksin riitä selittämään, miten digitaalinen kompetenssi rakentuu käytännössä. Ne kuvaavat, mitä osaaminen sisältää, mutta eivät vielä sitä, miten se muodostuu arjen työtilanteissa.
Tutkimukseni perusteella digitaalinen kompetenssi ei ole staattinen osaamislista, vaan prosessi, joka aktualisoituu tietyissä työtilanteissa ja teknologisissa kokoonpanoissa (Parkatti 2025). Toisin sanoen osaaminen ei ole vain yksilön ominaisuus, vaan tapahtuma, joka syntyy inhimillisten ja teknologisten toimijoiden yhteistoiminnassa.
Digitaalinen kompetenssi monitasoisena ilmiönä
Usein digitaalisesta kompetenssista puhutaan yksilön taitona. Tämä näkökulma on tärkeä, mutta riittämätön. Yksilökeskeinen tarkastelu ei tavoita sitä, miten osaaminen rakentuu suhteessa muihin ihmisiin, rakenteisiin ja teknologioihin.
Tässä kirjoituksessa korostan digitaalisen kompetenssin monitasoisuutta. Ymmärrän digitaalisen kompetenssin rakentuvan kolmella tasolla: yksilöllisenä, kollegiaalisena ja organisatorisena ilmiönä (Parkatti ym. 2022; Parkatti 2025). Seuraavaksi tarkastelen digitaalista kompetenssia yksilön, tiimin ja organisaation tasoilla.
Digitaalisen kompetenssin merkitys yksilölle
Yksilön näkökulmasta digitaalinen kompetenssi liittyy oman työn sujuvuuteen, työn mielekkyyteen sekä osaamisen kehittämiseen ja työmarkkinakelpoisuuteen. Digitalisoituneessa työympäristössä kyky hallita digitaalisia välineitä on osa ammatillista perusvalmiutta. Tehokas ja tarkoituksenmukainen digitaalisten välineiden käyttö voi vahvistaa hallinnan tunnetta ja työn mielekkyyttä. Vastaavasti epävarmuus omista taidoista voi lisätä kuormitusta ja heikentää kokemusta omasta pystyvyydestä.
Digitaalista kompetenssia voidaan kuvata kansalaistaitona – taitona, jonka oletetaan kuuluvan kaikille. Tällainen ajattelutapa siirtää kuitenkin vastuun osaamisen kehittämisestä ensisijaisesti yksilölle.
Keskustelujen perusteella olen havainnut, että kielteinen suhtautuminen digitalisoituneisiin työprosesseihin ei välttämättä kerro muutosvastarinnasta, vaan voi heijastaa epävarmuutta omista taidoista. Digitaalisen kompetenssin puute kytkeytyy itsetuntoon, työhyvinvointiin ja kokemukseen omasta ammatillisesta arvosta.
Jos osaaminen jää riittämättömäksi, pitkällä aikavälillä seuraukset voivat heijastua työn sisällön kaventumisena, osallistumismahdollisuuksien rajoittumisena ja jopa syrjäytymisen riskinä työyhteisössä.
Myönteinen asenne ja toimijuus
Myönteinen suhtautuminen teknologiaan ja muutokseen tukee useimmiten digitaalisen kompetenssin kehittymistä. Se näkyy valmiutuna kohdata epävarmuutta ja oppia uutta.
Ne työntekijät, jotka suhtautuvat digitaaliseen osaamiseen osana ammatillista identiteettiään, perustelevat kehittämistä työn merkityksellisyydellä ja tulevaisuuden muutoksiin varautumisella. Digitaalinen kompetenssi nähdään tällöin osana ammatin jatkuvaa uudistumista.
Myönteinen asenne kytkeytyy myös toimijuuden kokemukseen. Kun työntekijä kokee pystyvänsä vaikuttamaan omaan osaamiseensa ja oppimiseensa, hänen suhteensa muutokseen muuttuu aktiiviseksi. Tällöin digitaalinen kompetenssi ei ole pelkkää sopeutumiskykyä, vaan kykyä neuvotella, suunnata ja muokata työn tulevia muotoja.
Reflektio ja resilienssi
Oman osaamisen reflektointi suhteessa tulevaisuuden tarpeisiin on keskeinen osa digitaalista kompetenssia. Kyky arvioida omaa osaamista kriittisesti ja tunnistaa kehittämisen kohteita on osa ammatillista vastuuta.
Henkilöt, joilla on riittävät digitaaliset taidot ja myönteinen asenne, kykenevät usein tarkastelemaan muuttuvaa työympäristöä analyyttisemmin. He pystyvät arvioimaan sen vaikutuksia omaan työhönsä.
Resilienssi voidaan tässä yhteydessä ymmärtää kykynä säilyttää toimintakyky ja ammatillinen identiteetti tilanteissa, joissa teknologia, työprosessit ja osaamisvaatimukset muuttuvat nopeasti. Se kykyä käyttää omia voimavaroja ja rakentaa merkitystä muutoksen keskellä. Resilienssi voidaan ymmärtää siten toimijuuden jatkuvuutta tukevana.
Digitaalisen kompetenssin merkitys tiimille
Yksilön osaaminen ei kehity irrallaan muista. Digitaalinen kompetenssi saa konkreettisen muotonsa työyhteisön käytännöissä. Tiimitasolla osaaminen on suhteissa rakentuva prosessi.
Kollegiaalisuus ja jaettu asiantuntijuus
Kollegiaalinen digitaalinen kompetenssi vahvistaa yksilön osaamista ja päinvastoin. Osaaminen rakentuu yhteisessä tekemisessä, jossa teknologian tuottamaa tietoa tulkitaan yhdessä ja työn ratkaisuja muotoillaan kollektiivisesti.
Empiirisen aineistoni perusteella digitaalisen kompetenssin jakaminen koettiin luonnolliseksi osaksi arkea. Ongelmanratkaisutilanteet, ruudun jakaminen, epäviralliset neuvot ja työnantajan järjestämät koulutukset muodostivat tilanteita, joissa osaaminen liikkui yksilöltä toiselle. Oppiminen ei ollut erillinen tapahtuma, vaan osa työn käytäntöjä.
Työssä tarvittava digitaalinen osaaminen on usein kontekstuaalista. Se liittyy tiettyihin järjestelmiin, tiettyihin prosesseihin ja tiettyihin työtehtäviin. Tästä syystä peruskoulutus voidaan ymmärtää organisaation vastuuksi, mutta syvällisempi asiantuntemus rakentuu usein itseohjautuvassa ja yhteisöllisessä oppimisessa.
Digitaalinen kompetenssi on näin myös jaettua asiantuntijuutta.
Yhteisöllisyys ja luottamus
Yhteistoiminnallinen oppiminen edellyttää avointa ilmapiiriä, keskinäistä luottamusta ja tasavertaisuutta. Digitaalisissa työympäristöissä tämä ei synny itsestään. Vuorovaikutus on välitteistä, ja väärinymmärrykset ovat mahdollisia.
Tiimin keskinäinen luottamus vaikuttaa siihen, uskalletaanko kysyä, myöntää epävarmuus ja jakaa keskeneräisiä ratkaisuja. Ilman keskinäistä luottamusta ei synny jaettua asiantuntijuutta.
Vaikka monet tekevät autonomista työtä, tiimin yhteistyön ja sosiaalisten kontaktien merkitys korostuu erityisesti etä- ja hybridityössä. Digitaalinen kompetenssi on tällöin yhteisöllinen resurssi. Se määrittää, miten tiimi kykenee yhdessä tulkitsemaan teknologian tuottamaa tietoa ja suuntaamaan työtään.
Digitaalisen kompetenssin merkitys organisaatiolle
Kun siirrytään tiimitasolta organisaatiotasolle, digitaalinen kompetenssi kytkeytyy johtamiseen ja rakenteisiin. Fokus on silloin osaamisen mahdollistavista ehdoista.
Johtamisen muutos
Toimintaympäristön muutos haastaa osaamisen johtamisen. Digitaalisen kompetenssin tarkastelu organisaation näkökulmasta tarkoittaa osaamistarpeiden tunnistamista, koulutusmahdollisuuksien järjestämistä ja tuen tarjoamista.
Organisaation valinnat – millaisia järjestelmiä otetaan käyttöön, miten työ organisoidaan ja millaista tukea tarjotaan – vaikuttavat suoraan siihen, millaiseksi digitaalinen kompetenssi voi muodostua. Tekoälyn käyttöönotto tuo osaamisen johtamiseen uuden ulottuvuuden: painotus siirtyy eettiseen harkintaan, läpinäkyvyyteen ja vastuunjaosta.
Jos aikaa oppimiselle ei ole, jos vastuut ovat epäselviä tai jos työkuorma on jatkuvasti ylikuormittava, osaaminen ei pääse rakentumaan eikä kehittymään. Digitaalinen kompetenssi syntyy luomalla rakenteita, joissa oppiminen on mahdollista.
Organisatoriset mahdollistajat ja rajoittajat
Keskusteluissa nousi esiin myös ristiriitaisia kokemuksia. Osa työntekijöistä näki työnkuvien monipuolistumisen mahdollisuutena kehittää uusia taitoja ja parantaa työn laatua. Toiset kokivat digitalisoitumisen yksipuolistavan työtä tai lisäävän kuormitusta.
Nämä erot eivät selity pelkästään yksilön asenteella, vaan heijastavat organisatorisia valintoja: miten muutos resursoidaan, millaista tukea tarjotaan ja millaisia mahdollisuuksia työntekijöillä on vaikuttaa työnsä muotoutumiseen.
Oman osaamisen kehittämistä ei voida siirtää yksinomaan organisaatiolle, mutta organisaatio ei myöskään voi vetäytyä vastuusta. Digitaalinen kompetenssi rakentuu vuorovaikutuksessa yksilön aktiivisuuden ja organisatoristen mahdollistavien rakenteiden välillä.
Käytäntöjen kehittäminen ja osaamisen tunnistaminen
Työntekijät odottavat osaamisen johtamisen olevan jatkumo yksilöllisten tavoitteiden ja organisaation ammatillisten vaatimusten välillä. Osaamista tukeva johtaminen tarkoittaa selkeitä käytäntöjä, oikeudenmukaista työnjakoa, luottamusta ja saavutettavuutta.
Digitaalisen kompetenssin kollegiaalinen kehittäminen nähdään osana tiimi- ja työelämätaitoja. Se vahvistaa keskinäistä kunnioitusta, yhteistyötä ja vastavuoroisuutta. Verkostoituminen ja osaamisen jakaminen digitaalisilla alustoilla ovat keskeisiä oppimisen väyliä.
Samalla rakenteelliset ongelmat – kuten kiire, resurssien puute ja epäselvä vastuunjako – voivat rajoittaa oppimista. Jos koulutukseen ei ole mahdollisuutta osallistua tai jos arjen työ ei jätä tilaa kokeilulle, digitaalisen kompetenssin kehittäminen jää yksilön harteille. Tällöin osaamisen kehittämisestä tulee yksilöllistetty vaatimus, vaikka kyse on myös rakenteellisesta kysymyksestä.
Miten digitaalista kompetenssia voidaan kehittää?
Digitaalisen kompetenssin kehittäminen on koulutuskysymksen lisäksi on osa työn kokonaisvaltaista kehittämistä. Jos digitaalinen kompetenssi ymmärretään toimijuuden ehtona, sen kehittäminen tarkoittaa myös toimijuuden vahvistamista.
Tunnista kokonaisuudet
Työn digitalisoituminen on monitahoinen prosessi, jossa teknologia, ammatilliset käytännöt ja organisatoriset rakenteet kietoutuvat toisiinsa. Digitaalista kompetenssia ei voida kehittää irrallaan näistä yhteyksistä.
Tämä tarkoittaa sitä, että kehittämisen kohteena eivät ole vain yksilön taidot, vaan myös työn organisointi, vastuunjako, ajankäyttö ja teknologiset valinnat. Digitaalinen kompetenssi rakentuu aina tietyssä institutionaalisessa ja organisatorisessa kontekstissa.
Käytännössä tämä merkitsee digitaalisen kompetenssin, työelämätaitojen ja ammatillisten valmiuksien samanaikaista tarkastelua. Jos esimerkiksi uusi järjestelmä muuttaa työn prosesseja, myös osaamisen kehittämisen tulee kulkea rinnalla – ei jälkijunassa.
Organisaatioiden haasteet liittyvät usein resursointiin, työn organisointiin ja henkilöstön jaksamiseen muutostilanteissa. Ilman riittävää aikaa ja tukea digitaalisen kompetenssin kehittäminen jää helposti yksilön vastuulle, vaikka kyse on laajemmasta rakenteellisesta kysymyksestä.
Työssä oppiminen
Yksilön myönteinen asenne on tärkeä, mutta se ei yksin riitä. Digitaalinen kompetenssi edellyttää mahdollisuuksia oppia.
Formaalit koulutusratkaisut ovat yksi osa kokonaisuutta, mutta ne eivät yksin rakenna osaamista. Informaalit oppimisympäristöt – arjen kokeilut, vertaistuki ja yhteinen ongelmanratkaisu – ovat usein ratkaisevassa roolissa.
Digitaalinen kompetenssi kehittyy tilanteissa, joissa osaamista sovelletaan käytännössä. Se ei ole irrallinen tietopaketti, vaan prosessi, joka rakentuu vuorovaikutuksessa ja työn tekemisen yhteydessä.
Kollektiivinen digitaalinen kompetenssi sijoittuu tiimin jäsenten väliseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Se on kontekstisidonnaista: osaaminen saa merkityksensä suhteessa tiettyihin järjestelmiin, tehtäviin ja tavoitteisiin.
Digitaalisen kompetenssin kehittäminen edellyttää siis kahta rinnakkaista liikettä: yksilön valmiutta oppia ja organisaation kykyä luoda oppimiselle tilaa. Ilman tätä tasapainoa keskustelu digitaalisesta osaamisesta jää helposti yksilöllistetyksi vaatimukseksi.
Mitä tästä seuraa käytännössä?
Jos digitaalinen kompetenssi ymmärretään toimijuuden ehtona, siitä seuraa kolme käytännöllistä johtopäätöstä:
1. Digitaalista osaamista ei tule kehittää irrallisina taitokoulutuksina, vaan osana työn käytäntöjä ja prosesseja.
2. Tekoälyn ja muiden älykkäiden järjestelmien käyttöönotossa on huomioitava paitsi tekninen osaaminen myös ammatillisen harkinnan säilyminen.
3. Osaamisen johtamisessa on tarkasteltava, millaiset rakenteet mahdollistavat yhteisen reflektiivisen keskustelun teknologiasta ja sen vaikutuksista työhön.
Digitaalinen kompetenssi ei siis kehity vain opettelemalla uusia työkaluja. Se kehittyy silloin, kun työyhteisö kykenee keskustelemaan siitä, miten teknologia muuttaa työn tekemisen tapoja – ja millaista toimijuutta se mahdollistaa.
Tällöin digitaaliseen kompetenssiin kuuluu myös kontekstuaaliset taidot – eettinen harkinta, resilienssi, itseohjautuvuus ja jatkuva oppiminen – jotka mahdollistavat ammatillisen toimijuuden säilymisen teknologisesti välittyneessä työssä.
Digitaalisen kompetenssin teoreettinen uudelleenmäärittely
Tämän kirjoituksen keskeinen sanoma on, että digitaalista kompetenssia ei tule ymmärtää ensisijaisesti yksilön teknisenä ominaisuutena, vaan relationaalisena ja käytännöissä rakentuvana ilmiönä. Se rakentuu yksilön osaamisen, asenteiden ja toimijuuden sekä teknologisten järjestelmien, organisatoristen rakenteiden ja yhteisten käytäntöjen yhteenkietoutumisessa.
Artikkelissani (Parkatti ym. 2022) osoitin, että digitaalinen kompetenssi rakentuu samanaikaisesti yksilöllisellä, kollegiaalisella ja organisatorisella tasolla. Väitöskirjassani (Parkatti 2025) tarkensin tätä toimijuuden näkökulmasta: ammatillinen toimijuus digitalisoituneessa työssä kietoutuu inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden – kuten teknologian, tilojen ja vuorovaikutuksen – välisiin suhteisiin. Digitaalinen kompetenssi on osa tätä yhteenkietoutumista.
Tämä näkökulma laajentaa van Laarin ym. (2017; 2020) taitopohjaista määritelmää siirtämällä tarkastelun yksilön osaamisesta työn käytäntöihin ja toimijuuden ehtoihin.
Digitaalisen kompetenssin kehittäminen edellyttää kahta rinnakkaista liikettä: yksilön valmiutta oppia ja organisaation kykyä luoda oppimiselle tilaa. Ilman tätä tasapainoa keskustelu jää helposti yksilöllistetyksi vaatimukseksi.
Laajemmin tarkasteltuna digitaalinen kompetenssi on siis toimijuuden kysymys. Se määrittää, millaisin mahdollisuuksin työntekijä voi vaikuttaa ja tehdä ammatillisesti perusteltuja valintoja tilanteissa, joissa teknologia – yhä useammin myös tekoäly – osallistuu työn muotoutumiseen.
Digitaalinen kompetenssi laajentuu työelämätaidosta osaksi ammatillisen toimijuuden rakentumista – ja siten osa laajempaa keskustelua työn ehdoista, vastuista ja vallasta digitalisoituneessa työssä.
Lähteet
van Laar, E., van Deursen, A. J. A. M., van Dijk, J. A. G. M., & de Haan, J. (2017).
The relation between 21st-century skills and digital skills: A systematic literature review.
Computers in Human Behavior, 72, 577–588.
https://doi.org/10.1016/j.chb.2017.03.010
van Laar, E., van Deursen, A. J. A. M., van Dijk, J. A. G. M., & de Haan, J. (2020).
Determinants of 21st-century digital skills: A large-scale survey among working professionals.
Education and Information Technologies, 25, 4653–4677.
https://doi.org/10.1007/s10639-020-10192-1
Parkatti, A., Saari, T., Tammelin, M. & Villi, M. (2022). Framing digital competence in media work – The case of Finland. International Journal of Sociology and Social Policy, Volume 42, Issue13-14, s. 15-29. https://doi.org/10.1108/IJSSP-02-2022-0040
Parkatti, A. (2025). Ammatillinen toimijuus digitalisoituneessa työssä finanssi- ja media-aloilla. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-4251-7